Tyttö ja pyörä

Perjantaisin lukitsen pyöräni kahdella lukolla. Ulkona on rauhallista. Koiranulkoiluttaja tallustaa lämpimässä kesäillasta, eikä pyörätiellä näytä liikkuvan muita. Pääni yläpuolelta kuulen kuitenkin humalaisen kikatuksen. Naurun, joka tuo mieleen makeat, vaivalla hankitut hedelmäviinit ja kaverin kaverin, jonka olohuoneen sotkimme. Siellä soi musiikki liian lujaa. Toinen lukko saa sormeni mustumaan öljystä, kun se ei suostu yhteistyöhön. Uusi numerolukko saa minut luottamaan siihen, että aamulla löydän pyöräni samasta paikasta. Jos joku veisi vanhan temppuilevan pyöräni, en tietäisin, että elämäni muuttuisi. Rahallisesti en menettäisi juuri mitään, mutta tuntuisi kuin toinen jalkani katkaistaisiin tai minut kahlittaisiin. Pidän siitä, että voin vaihtaa maisemaa aina kun haluan. Pidän siitä, että ohitan kävelijät. Pidän siitä, kun tuuli sekoittaa hiukset ja helle tuntuu vain miellyttävänä lämpönä, kun viiletän pyörälläni katuja pitkin. Jos siis päätät viedä perjantai-iltana pyöräni tämän harmaan kivitalon edestä, muista että viet myös vapauteni. Pakotat minut koskettamaan maata.

Tyttö pidä varasi

Pelko siitä että kadottaa itsensä on minulle yksi suurimmista ja synkimmistä. Muiden miellyttäminen, joukkoon sulautuminen ja omien mielipiteiden kadottaminen ovat lopulta ongelmia, vaikka ensin ne tuntuvat ratkaisuilta. Kun piiloutuu toisten taakse on helpompi välttyä iskuilta, mutta suurin isku on se kun tajuaa ettei tunne itseään.
Tyttöjen lehdessä kerrottiin, että on tärkeää tehdä valintoja. Pitää miettiä, haluaako oikeasti kahvia vai teetä. Valinnoista voi kai lähteä rakentamaan itseään palikoista ja katsoa millaisen rakennelman saa aikaiseksi. Käy huonosti jos luopuu omista mielipiteistään ja lainaa vain palasia muiden maailmasta. Lopulta tuntuu kuin rakentaisi jo talon kattoa ja maalaisi seiniä, vaikka pohjapiirustuskin on vielä keskeneräinen.
Itsensä voi oppia löytämään vähitellen. Epävarmuus ja ulkopuolisuuden tunne vievät voimia, mutta on hienoa kun huomaa että kaikki eivät hylkääkään kun ensimmäisen kerran on erimieltä. Pelko siitä että ei kelpaa ei ehkä kokonaan koskaan katoa, mutta muihin ihmisiin on vaikea tutustua syvemmin, jos ei uskalla paljastaa itsestään kuin maalatun kuoren tai on vielä pahasti eksysissä itsensä kanssa.

Tänään tässä

Ajattelin kirjoittaa joka päivä tai mahdollisimman usein tänne jotain. Yritän muistaa, kuinka kirjoitetaan kauniisti ilman hymiöitä ja kiirettä. Yritän opetella taas muistamaan, miltä kirjottaminen tuntuu kun se on vapaaehtoista. Haluaisin tavoittaa sen tunteen, kun oma teksti saa ymmärtämään lisää asioita itsestä.